Matriarkka

Matriarkka

 

Kirjoittaja: Piia Tuominen

 

Aika aikaansa kutakin, sanoi pappi, kun suvun vanhinta haudattiin.

Jo oli aikakin, lisäsi moni hiljaa mielessään.

Kirkon penkkien luonnotonta suoruutta vaativat selkänojat tuntuivat yllättäen tavanomaista ystävällisemmiltä.

Vanhan rouvan poismeno tuntui helpotuksena rintakehässä. Ikään kuin voisi taas hiukan vapaammin hengittää.

Sopimatontahan sellaista olisi ollut ääneen sanoa. Niinpä tämä hiljaisesti jaettu kokemus oli vain tunnelmasta aistittavissa.

Hautuumaalta väki siirtyi vanhan pappilan suojiin.

Aika kului rattoisasti ruuan äärellä, kuulumisia vaihtaen ja menneitä aikoja muistaen.

Koko hautajaisväen haettua santsiannoksen runsaana notkuvasta pöydästä, hautajaisten lämminhenkinen tunnelma muuttui kylmänkalseaksi kuin katkaisijasta kääntäen.

Ilmapiirin muutos oli niin odottamaton, että hämmennyksen valtaamana kaikki hiljenivät.

Lämpö tuntui pakenevan pistelevän kylmien henkäyksien tieltä ja vilunväristykset tavoittivat aaltoina koko hautajaisväen.

Käytävästä kuului voivottelevaa pienten renkaiden kitinää ja eteenpäin laahustavat askeleet.

Oviaukkoon ilmestyvä läpikuultavan valkoinen, yhtä haamunhaaleaan rollaattoorinsa nojautuva vainajan hahmo sai hautajaisvieraat haukkomaan henkeään.

Matriarkka.

Jumalauta, joku henkäisi.

Siinä hän seisoi, etukumarassa, samanaikaisesti hauraana ja vahvana, omalla käsittämättömällä tavallaan.

Ikään kuin saattaisi pyytää anteeksi myöhästymistään, mutta vain varmistaakseen, että kaikki todella huomaavat hänen läsnäolonsa.

Matriarkka istuutui syrjäiseen pöytään, ja antoi omituisen läpitunkevan katseensa kiertää jokaisen vieraan lävitse. Vieraat tunsivat sen kuin pakkasen nipistelynä ihollaan kylmän väristyksen samalla lipuessa pitkin selkärankaa.

Painostavan hiljaisuuden jatkuessa kävi selväksi, että muori istuisi pöydässään mitään sanomatta.

Lopulta joku nosti haarukkansa ja hetken hapuiltuaan sai siihen koottua sopivan suupalan.

Pikkuhiljaa puheensorina jatkui vaikkakin vaimeampana kuin aiemmin.

Ne hautajaisvieraat, jotka sattuivat vilkaisemaan matriarkkaa sopivana hetkenä, olisivat voineet vaikka vannoa nähneensä ilkikurisen hymyn välkähtävän hänen silmissään.

Ikään kuin hän olisi vanhimman oikeudellaan ja kalman vahvistamana julistanut koko suvulleen: olen kuollut kyllä, vaan en poissa.