Monen tuulen tuivertama ja muita runoja
Kirjoittaja: Piia Tuominen
Minä monen tuulen tuivertama
minä elämänkoulun opettama
minä vastatuulessa taivutettu
minä kipeitä kolhuja kokenut
sanon sinulle, sisareni,
ei ihminen vähästä vääräksi väänny.
Kutsuvat minua haihattelijaksi.
Vaellan muutosten tuulten teitä.
Polkuja harpon herpaantumatta,
kohti kulkua kulkematonta.
”Kuin rinkkaansa pakkaisi haihtuvat haaveet.
Uniensa alle uuvahtaa.”
Ei, eivät minua tunne.
Vaikka harteilla huomisen huolia kyllä,
ilon välke pisaroi kulkijan yllä.
Minä maistan sinut mielessäni
Tämä maku on minulle mielinkielin
Hellivän hunajainen
kirpaiseva karkki
suloisen sokerinen
sopivasti siirappinen sitrus
Kyllä minä sinua maistella voisin,
vaikka koko elämän mittaisen matkan.
Sinun syyksi minä kiukkuani luulin
Mutta itsessäni se asuikin.
Sen ymmärsin kun ensi kertaa kuulin
Tunteiden syntyvän sisältäpäin.
Ulospäin keriytyy kuin isot kerät lankaa
Kunnes unohtuu mistä kerät purkautua alkaa
Silloin tulee tunteista vyyhti sekava
Ja täytyy selvitellä ihan ekana
Mikä lanka kenenkin kerästä livisti
Toisen tuntevan luo ensinnä ehätti
Omat säikeensä toiseen kiireellä sekoitti
Kunnes niitä tuskin toisistaan erotti
Ja niin oli sotku valmis, aikamoinen myytti,
Tunteistaan tunteva toista syytti
Sinun syyksi minä kiukkuani luulin
Mutta itsessäni se asuikin.
